Keille kellot eivät soineet...

Murhat ja katoamiset ovat aina karmivia, mutta lapsen murha on aina kaikista karmivin. Mutta miksi jotkut tapaukset saavat jopa kansainvälistä huomiota, ja jotkut pääsevät hädin tuskin paikallislehtiin?

Guardianin kirjanäytteessä Soham: A Story Of Our Times Nicci Gerrard käy läpi tapauksia, jotka Englannissa ovat nousseet otsikoihin, sekä tapauksia, jotka ovat jääneet unhoon. Sekä miksi näin on käynyt...

Suhtaudumme lapsin kaksijakoisesti. Lapset saavt meidät sentimentaalisiksi, mutta samalla pelkäämme heitä. Emme haluaisi lasten kasvavan, vaan pysyvän ikuisesti lapsina. Samalla pakotamme heidät kasvamaan aikuisiksi mahdollisimman pian...

Martin Bright, in a thoughtful, disturbing piece in the Observer about all the cases we ignore, laid down the rules for "the missing persons game. Don't be a boy, don't be black, don't be working class. As for persistent runaways, children in care or teenagers with drug problems ... forget it."

So we forgot Hannah Williams, a 14-year-old from Dartford in Kent, who went missing in April 2001 and whose decomposed body was found wrapped in tarpaulin in a disused cement works opposite Tilbury docks. Little attention was given to her death - just a few lines in the "news in brief" columns, and then silence. She didn't have the right profile. She wasn't middle class. Her mother was a single parent and wasn't, as one police spokesperson later said, "really press conference material".

Kirjoituksessa käydään läpi mm. 14 vuotiaan Adam Morrellin tapaus. Adam kidutettiin kuoliaaksi mitä julmimmilla tavoilla. Häntä potkittiin ja hänen päälleen kaadettiin kiehuvaa sokerivettä. Lopuksi kiduttajat pelasivat kivi-sakset-paperi-peliä siitä kuka saa antaa kuolin iskun... Lopuksi ruumis paloiteltiin, ja heitettiin jokeen...

Tapaus ei kuitenkaan saanut julkisuutta, vaikka teko oli äärimmäisen julma ja raaka. Se muistuttaa jopa Ruandan massamurhia, vaikka olikin "vain" yksittäistapaus. Siinä on samaa kuin lynkkaus porukassa ja Abu Ghraibin kidutuksissa ja nöyryytyksissä. Sekä Tampereen paloittelu surmassa.

In her book on war criminals in the Hague (They Would Never Hurt A Fly), Slavenka Drakulic writes that "the more I have occupied myself with the individual cases of war criminals, the less I believe them to be monsters". Rather, they are ordinary men and women. That is the horror. Ordinary people - people like us - turned into monsters.